Miten minusta tuli Jeesuksen oma

"Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä." ~Joh.6:44a~


Meidän perheessämme uskon asiat eivät ole mielestäni koskaan olleet esillä erityisen paljoa. Äiti opetti minulle iltarukouksen kun olin lapsi ja vei minua seurakunnan päiväkerhoon ja johonkin asti kävimme muistaakseni perhekirkossa jouluna, mutta siinäpä se. Uskon kuitenkin, että sellainen lapsen usko minulla on siitä asti säilynyt, vaikken tiennyt, miten sitä tulisi hoitaa tai muuta. Sillä tavalla nämä uskoasiat häilyivät takaraivossa, mutta eivät olleet mukana kuvioissa oikeastaan millään tavalla.

Riparin kävin talvella 2004, eikä se minua paljoakaan säväyttänyt. Jälkeenpäin sieltä muistan lähinnä jotain randomi opetuksia siitä, mitä kastepöydällä kuuluu olla ja kuinka pojat hyppeli majoituspaikkamme katolta alas lumihankeen. Seuraavana syksynä ajauduin kuitenkin seurakunnan kerhonohjaaja koulutukseen ja aloin pitämään puuhakerhoa ystäväni kanssa ala-asteikäisille pikkasille. Siihen aikaan olin todella täynnä vihaa ja kaikkee mahdollista pahaa. Se sit purkautuikin lähinnä satuttamalla itseäni ja tekemällä sellaisia asioita, joita vihasin ja ne teki tietysti kaikesta vaan pahempaa ja rikkoivat mua viel enemmän. Kiitos äidin ja isän en siinä ihan hurjimmassa porukassa kulkenut, kun en vaan saanut lähteä/ olla ulkona yhdeksää pidempään heh. Kyllähän se silloin lievästi sanottuna otti päähän, mutta nyt todella olen enemmän kuin kiitollinen :) kotiolot oli siis ihan kunnossa ja olin saanut justiinsa uuden pikkusiskon, lapset kotona ja siellä kerhossa olivatkin ainoita asioita, jotka piti minut edes vähän selvä järkisenä :P silti jtn puuttui. Ahdistus, paha olo ja se viha ja tyhjyys ei vaan kadonnut.

Kesällä 2005 minua pyydettiin seurakunnan lasten- ja varhaisnuorten leirille isoseksi. Tietysti menin, saisinhan sit olla kokonaisen viikon poissa kotoa, lasten kanssa. Sen viikon aikana opin paljon enemmän Jeesuksesta kuin koko elämäni aikana, mukaan lukien riparini. Se oli niin ihmeellistä, miten Jumala puhui siellä minulle niin henkilökohtasesti, etten voinut kieltää Hänen olemassaoloaan enään. Helppo se leiri ei silti todellakaan ollut! Mun viha ja kaikki se halusi pitää minua kiinni 'vahnassa ja tutussa', vaikka se satuttikin mua. Kun pääsin käymään kotona leirien välissä taistelin yhden illan näiden tunteitteni kanssa: toisaalta halusin palata leirille ja kuulla lisää ja kokea sellaista rauhaa sydämessä sen ahistuksen sijaan, mutta toisaalta en halunnut kuulla enää yhtään enempää ja mennä sinne, huusin, kiroilin ja potkin ovia kotona. Jotenkin kuitenkin päätin palata leirille, kyselin ja kuuntelin toisten isosten ajatuksia uskosta ja uskoontulosta ja viimeisenä iltana leirillä annoin itseni Jeesukselle.

En itse heti huomannut sitä, mutta kotiväki ja ystävät ovat sanoneet, että muutuin täysin siellä leirillä ollessani. Äitikin sanoi, että säteilisin vain iloa :) ja niin se varmasti olikin! Olin rakastunut maailman ja taivaan Luojaan <3 Nyt kun sitä miettii, niin ei ole mitenkään inhimillisesti mahdollista päästä vapaaksi niin paljosta pahasta ja täyttyä niin suurella ilolla ja rauhalla noin lyhyessä ajassa. Se on täysin sitä Jumalan työtä minussa, mistä puhutaan. Ja se työ on jatkunut kaikki nämä vuodet ja jatkuu edelleen :) Jumalamme on niin uskollinen ja todellakin haluaa, että saisimme iloita ja levätä hänessä, Hän haluaa ottaa taakkamme ja murheemme kantaakseen ja jakaa kanssamme meidän unelmat, ilot ja toiveet <3